Palaa kohteeseen Blogit

Kaartiset ja vaaralat eivät päätä minun lukemista

Isänpäivän alla käytiin omituinen debatti siitä, millaisia kirjoja isänpäivälahjoiksi saa mainostaa. Keskustelu alkoi Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Marjo Kaartisen blogista. Hän kritisoi Otava-konsernia siitä, että isänpäivälahjoiksi on tarjolla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vain miesten kirjoittamia sota-, urheilu- yms. kirjoja. Hän uhkasi asettaa Suomalaiset kirjakaupat ostoboikottiin, ellei yhtiö irtisanoudu halustaan ”myötäillä tämänhetkistä voimakkaan naisvihaista ja jopa fasistista maailmankuvaa, jonka mukaan naiset piipittävät omiaan, ovat suvaitsevaisia höperyksiä ja poissa tästä maailmasta, jota oikeasti sentään hallitsevat viha, aseet ja äijyys”.

Keskustelua jatkoi Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Noora Vaarala kommenttikirjoituksella, jossa hän varsin ärhäkkäästi hyökkäsi Suomalaisen kirjakaupan mainoslehtistä vastaan. Hänen mielestä lehtinen oli ”ilmiselvää toksista maskuliinisuutta, vahingollisia sukupuolirooleja, jotka leimaavat miehet kilpailuhenkisiksi, aggressiivisiksi ja tunteettomiksi.”

Järjen ääntä edusti Otavamedian useamman ”äijä”-lehden päätoimittaja Reijo Ruokanen. Hän tiivisti perusteellisessa kirjoituksessa, että ”markkinataloudessa kannattaa myydä sitä, mikä käy kaupaksi”.

Lasken itseni kirjallisuuden suurkuluttajiin. Luen keskimääräistä enemmän ja käsieni kautta kulkee paljon kirjoja. Parhaina aikoina luin noin 150 kirjaa vuodessa, nyt ehkä pääsen kolmannekseen tuosta. Minun toimesta tuhannet kirjat löytävät vuosittain uuden omistajan ja kirjojen hautausmaalle eli jätepaperiksi päätyy käsieni kautta vuosittain noin kymmenen tonnia kirjoja.

Viime heinäkuussa luin kirjan joka päivä – 31 päivää, 31 hienoa kirjaa. Kyse oli älyttömästä päähänpistosta, sillä päätin kokeilla rajojani. Rajojani lähinnä ajankäytön osalta, että löydänkö lukemiseen tarvittavan ajan. Toisaalta halusin palkita itseni unohtumattomilla lukukokemuksilla kirjoista, joita en ollut aiemmin lukenut. Kokemus oli upea ja suositeltava. Maailmankuvani laajeni, näin asioita uudella tavalla ja olin rauhallisempi, koska lukemiseen päivittäin vaaditun noin viiden tunnin ajan olin poissa sähköisten medioitten vaikutuspiiristä.

Lukeminen on minulle hyvin henkilökohtainen asia. Päätän itse mitä luen. Siihen käytetty aika on minun aikaa. Lukeminen synnyttää minulle uusia oivalluksia, tarjoaa uusia tietoja ja herkistää tunteita. Hyvä kirja ei minulle ole vain tekstiä paperilla, vaan se on lukukokemuksen lisäksi esine, jota voin lukemisen jälkeen pyöritellä käsissäni kuin stressilelua ja johon voin palata aina uudelleen ja uudelleen.

Marjo Kaartisen ja Noora Vaaralan kirjoitukset kertovat tästä ajasta. He omaavat näkemyksen ideologiasta tai ideaalista maailmasta, joka heistä on ainoa hyväksytty. Kaikki muu on väärin. Omaan ahtaaseen ideologiaan sopimatonta kirjallisuutta ei saa julkaista, markkinoida saatikka lukea. Tätä kaikkea vastaan pitää taistella vaikkapa uhkaamalla julkisella kauppaboikotilla.

Totalitarismille, edustaa se sitten kommunismia, natsismia, fasismia, islamismia tai feminismiä tai ihan mitä ismiä tahansa, on tyypillistä halu rajoittaa ihmisten lukemista. Onneksi mikään totalitarismi ei kykene estämään ihmisiä lukemasta. Päinvastoin, kielletyt ja kovan arvostelun kohteeksi joutuneet kirjat ovat aina olleet suuremman mielenkiinnon kohteita ja halutumpia. Natsi-Saksassa luettiin salaa Thomas Mannia, Neuvostoliitossa Nabokovin lännessä painettuja teoksia jäljennettiin ja levitettiin salaa kädestä käteen kuin suurimpia salaliittolaisten salaisuuksia.

Kaartisen ja Vaaralan lailla kirjallisuutta ja lukemista rajoittavat ihmiset edustavat minulle moukkamaista sivistymättömyyttä. Onneksi mikään valta maailmassa ei ole, eikä jatkossakaan kykene siihen, että se voisi määrittää ihmisten mielenkiintoa lukemiseen tai lukemisen kohteita.