Palaa kohteeseen Blogit

Demarien rappiollinen turpo-linja

Iltalehden kokenut ja turvallisuuspolitiikkaan hyvin perehtynyt toimittaja Olli Ainola kirjoittaa lauantaina (5.1.2019) julkaistussa analyysissä demarien turvallisuuspolitiikan linjasta. Tekstistä selviää, että hän on erittäin hyvin taustoitettu demarien sisäpiiristä. Näin ollen Ainolan väitteet pitävät varmasti paikkansa. Tätä vahvistaa se, ettei kukaan demarileiristä ole kumonnut Ainolan väitteitä. Heidän piirissä asia hyväksyttiin hiljaisesti, sillä en ole havainnut ainuttakaan julkisuuteen saatettua kommenttia demarien taholta tähän asiaan.

Ainola kiteyttää analyysissään neljä SDP:n turvallisuuspoliittista asiakokonaisuutta, jotka edellyttäisivät merkittävää muutosta Suomen nykyiseen linjaan.

  1. SDP:n ajattelussa Venäjä saattaa nähdä Suomen puolustuksen ”vihamielisenä”, koska Suomi varautuu ottamaan vastaan ulkopuolista apua. SDP:ssä isänmaan puolustusta tarkastellaan ensisijaisesti Kremlin silmälasien läpi, ei kansallisen edun kannalta.
  2. SDP suhtautuu puolustusyhteistyön laajentamiseen länteen kielteisesti ja haluaa rajoittaa merkittävästi Suomen harjoittelua läntisten kumppanien kanssa.
  3. Tuomiojalaisen linjan mukaisesti Suomi ei saa sallia aluettaan käytettävän ”vihamielisiin tarkoituksiin” kolmatta osapuolta vastaan. SDP:lle ei riitä Suomen ja Venäjän perussopimuksen muotoilu vuodelta 1992, vaan se edellyttää Suomen kannalta rajoittavampaa muotoilua.
  4. SDP:llä on kova halu tehdä Suomen tärkein strateginen hankinta (Hornetien korvaaminen) poliittisin perustein, välittämättä sotilaallisista suorituskyvyistä.

Kaikki neljä yllä olevaa periaatetta on poimittu Ainolan tekstistä, eivätkä siis ole vain minun havaintoja. Siksi hiljainen hyväksyntä on vielä pelottavampaa puolueelta, joka ehti jo asettaa itsensä pääministeripuolueeksi seuraavien vaalien jälkeen.

Suomen puolustus ei ole ketään vastaan

Ajatuskin siitä, että Suomen puolustusta rakennettaisiin vihamielisiin tarkoituksiin tai suoraan sotilaalliseen offensiiviin vaikkapa Venäjää vastaan, on järjetön. Meidän kansantaloudella ei ole mahdollisuuksia kilpailla maailmassa kolmanneksi eniten sotilaallisiin suorituskykyihin rahaa käyttävän suurvallan kanssa. Wikipedian mukaan Venäjän puolustusbudjetti (huom. julkinen) on lähes 90 miljardia USD eli 30-kertaa niin paljon kuin Suomella.

Vaikka emme kilpaile sotilaallisilla suorituskyvyillä, niin pidämme yllä uskottavaa sotilaallista puolustusta. Sen lähtökohta on, että paha on tulla meiltä mitään ottamaan. Jos yrität, niin Suomen leijonan tassun raapaisu tuntuu.

Suomen uskottava puolustuskyky turvaa ensi sijassa vahvaan kansalaisten maanpuolustustahtoon sekä kansallisiin sotilaallisiin suorituskykyihin. Näistä tärkeimmät ovat yleiseen asevelvollisuuteen perustuva suuret sodan ajan joukot ja niille laaja reservi, alueellinen puolustusjärjestelmä sekä eurooppalaisittain kohtuullisen moderni ja runsas sotamateriaali. Näiden kolmen perusperiaatteen tukena on viime vuosina kehitetty kansainvälinen puolustusyhteistyö kahden-, kolmen- ja monen välisesti läntisten kumppanien kanssa.

Sotilasliittoon kuulumattomalle Suomelle on ratkaisevan tärkeää, että meillä on samaan arvoyhteisöön kuuluvia ystävällismielisiä maita ja ne maat ovat tarvittaessa valmiita antamaan meille myös sotilaallista apua, jos Suomi joutuu sotilaallisen uhan tai toimien kohteeksi. Tällaisen avun saaminen edellyttää, että me olemme itse valmiita auttamaan samoihin sopimuksiin (mm. EU:n yhteisvastuulauseke) sidottuja maita, heidän pyytäessä apua.

Hornetien korvaaminen on Suomen tärkein ja merkityksellisin puolustusmateriaalihankinta. Sen myötä ratkaistaan Suomen ilmapuolustuksen tulevaisuus. Nykyisten hävittäjien suorituskyky on verrannollinen naapurimaissa käytössä oleviin kalustoihin ja Hornetien myötä Suomi on saavuttanut ilma-aseelle sellaiset suorituskyvyt, joita sillä ei ole ollut koskaan aiemmin historiansa aikana. Hornetien seuraajan on turvattava näiden kykyjen säilyminen, muutoin Suomi antaa merkittävän etumatkan mahdolliselle vastustajalle.

HX-hanke on erittäin helppoa tyriä poliittisesti. Tästä maailmalla on useita surkeita esimerkkejä. Hankkeen epäonnistuminen ei ole suomalaisten etu. Siitä hyötyy ainoastaan se, jolla saattaa olla ikäviä ajatuksia meitä kohtaan.

Jäljet pelottavat

Ainolan analyysi nostaa jälleen pintaan demarien todelliset turvallisuuspoliittiset päämäärät. Suomen tulee käpertyä kuoreensa ja toivoa, ettei mitään ikävää tapahdu meidän lähialueella. Jos Suomen lähialueella syntyisi sotilaallinen kriisi, niin Suomen pitää työntää pää pensaaseen ja odottaa jäniksen lailla kriisin päättymistä. Ja äärimmilleen vietynä tämän ajattelun päässä on politiikka, että jos joku meiltä jotain vaatii, niin se on parempi antaa kuin pysyä järkkymättömänä oman edun ja tahdon puolustajana.

Demarien turvallisuuspolitiikan päämäärät paljastuivat edellisen kerran karulla tavalla kevään 2011 hallitusneuvotteluissa. Tuolloin vihreiden ja vasemmiston tuella demarit ajoivat hallitusohjelmaan kymmenyksen leikkauksen puolustusbudjettiin. Tämä johti rauhan ajan suurimpaan sotilaallisen suorituskyvyn alasajoon. Materiaalihankintoja siirrettiin, kertausharjoitukset ajettiin alas, varusmieskoulutuksen pituutta leikattiin, varuskuntia suljettiin ja henkilökuntaa vähennettiin noin 2 400. Kaikki tämä heikensi Suomen puolustusta merkittävällä tavalla ja tuota virhettä Sipilän hallitus on onneksemme korjannut.

Demarien turvallisuuspolitiikan johtavana lankana on YYA-sopimus ja sen kuristava ote. Siihen sopimukseen Suomi oli alisteisena pakotettu ja oli vapauttava tunne päästä siitä eroon lähes kolme vuosikymmentä sitten. Kevään vaaleissa ratkaistaan, jatkaako Suomi itsenäistä politiikkaa vai onko kohtalomme demarien johdolla kulkea takaisin 70-luvun ummehtuneisiin suomettumisen aikoihin.